Kotini on Kortepohjani: Mietteitä yksiöstä

Kortepohja, Kylähullu / 2.5.2021

Teksti: Mari Lähteenmäki | Artikkelikuva: Jenna Pigg

Yksityisyyden ja oman wc-pöntön kaipuu polttaa keskiverto-opiskelijaa voimakkaana. Useimmat muuttavat yksiöön toisen opiskeluvuoden jälkeen, jotkut jo sen aikana.

Tavoilleni uskollisena toimin toisin kuin enemmistö: neljän kolmiosolussa vietetyn onnellisen vuoden jälkeen tein vihdoin alkusyksystä lopullisen ratkaisun ja muutin erilleni. Itselliseen asumismuotoon siirtyminen otti välillä koville.

Ensimmäinen ongelma oli hamstraamistaipumukseni. Kortepohjan yksiön säilytystilat täyttyivät nopeasti viimeistä kuutiosenttiä myöten kirjoista, liinavaatteista ja astioista. Lisäksi jonnekin piti mahduttaa prinsessanluonteelleni ominainen vaatevarasto, joka on useiden vuosien kierrätys-, ompelu- ja kirpputoriharrastusten myötä kasvanut valtaviin mittasuhteisiin. Miten alle tusinalla hameella ylipäätään voisi tulla toimeen?

Toiseksi halusin sisustaa. Ihailtuani aikani design-lehtien kiiltäviä kuvia tyydyin lopulta osaani. Tornitalojen kerrostasanteet ovat ennen käytävätalkoita aina oikeita dyykkarin aarreaittoja. Paria poikkeusta lukuun ottamatta huonekalut ja kodintekstiilit edustavat kattavasti menneiden sesonkien kirjoa. Rumat kalusteet eivät ole vakavin vaurio yksiössä, jossa suihku vuotaa, lavuaari on halki ja hyytävä viima tunkee sisään joka lävestä.

Kaikesta huolimatta oma koloni herättää minussa omistajan ylpeyttä ja hellyyttä. Se sentään on minun kotini, oma luomukseni! Täällä ei kukaan muu levitä murusia ympäriinsä ja tiskiaineen loppumiseen olen itse syypää. Ohutseinäisessä talossa ei edes yksinäisyys pääse yllättämään. Mikään ei voisi olla paremmin.

Artikkeli on julkaistu alun perin Kortepohjan ylioppilaskylän asukkaiden toimittamassa Kylähullu-lehdessä 2 / 2006 ja siinä kuvaillaan peruskorjaamattomia asuntoja.

Kirjoittaja työskentelee tätä nykyä Soihdun viestintäpäällikkönä.